Katselen ikkunan läpi lumimyräkkää ja mietin kukkia lumen alla. Ne on luotu elämään valosta ja auringosta. Ne kurottautuvat aina valoa kohti ja tahtovat ottaa vastaan sen jokaisen säteen. Kuinka voi olla mahdollista, että ne selviävät talven jäätävässä otteessa. Taipuneena kyyryyn pimeässä ja painostavassa vankilassaan. Paikassa, josta kaikki värit ovat paenneet. Paikassa, jossa auringonvalo on enää ainoastaan haalea muisto. Kuin koko elämä olisi haihtunut ja odottaisi vain viimeistä kosketusta, joka musertaa sen hauraan kuoren.
Mahtaakohan tuo kukka ymmärtää, että se, jota hän pitää vankilanaan, onkin itseasiassa hänen pelastuksensa. Kunpa hän tietäisi, että ilman tuota tukahduttavalta tuntuvaa taakkaa, hän voisi olla jo kuollut. Tuo sietämätön lumikerros onkin kuin lämmin huopa, joka pitää kukan elossa säälimättömän sydäntalven yli.
Voi kunpa kukka malttaisi odottaa, mitä kevät vielä paljastaakaan. Auringon alkaessa sulattaa lumipeitettä sen päältä, se tulee olemaan muuttunut. Kun se pääsee vihdoin suoristamaan kumaraan kangistuneen vartensa, jonka se luuli jäykistyneen lopullisesti, ja kääntämään sen kohti aurinkoa, sen mukana nousee jotain uutta, sen kärsineestä varresta pilkistää tuore, pieni, vaaleanvihreä lehti.
Kunpa tuo kukka tietäisi, mitä sen Luoja tietää. Että lumipeitto on hänen lämmin suojansa. Ja että tuo synkkä vankila toimiikin uutta kasvua kutsuvana kätilönä ja sen haurasta alkua kannattelevana kehtona.
Sinäkin saatat tuntea olevasi vankilassa kuin tuo kukka lumen alla. Jos niin on, haluan kuitenkin rohkaista sinua: kevät on tulossa.
Jes. 43:19
Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin — ettekö huomaa? —
Lumen alla
