Olen usein kateellinen ihmisille, jotka uskovat Jumalaan nähtävästi ilman mitään epäilyksiä. Olen usein myös kateellinen ihmisille, jotka ovat varmoja, ettei Jumalaa ole. Itse kuulun hyvin harvoin kumpaankaan kategoriaan, ja se sattuu. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa vain luovuttaa ja julistautua ateistiksi. Miksi en tee näin, siihen on vakaviakin syitä, mutta usein inhimilliset asiat nousevat vahvasti mieleen: Entä jos olenkin huomenna eri mieltä, ja joudun selittelemään tyypeille. Entä jos ihmiset alkaisivat vältellä minua kuin harhaoppista. Ei minulla oikein paljoa ole muualla kavereita. Näitä syitä voisi jatkaa pidemmällekin, mutta yhteistä kaikille on se, että mikään niistä ei oikeastaan liity Jumalaan, Hänen olemassaoloonsa tai yleensäkään mihinkään korkeampaan voimaan. Olenko huijari? Vai onko tämä normaalia?
Raamatussa uskosta puhutaan kahteen eri sävyyn. Toisaalta sanotaan, että usko on lahja Jumalalta. Toisaalta sanotaan, että usko on pelastuksen vaatimus. Seuraavassa raamatunkohdassa nämä kaksi näkemystä yhdistyvät nätisti:
“Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.”
Perinteisessä kristillisessä raamatuntulkinnassa tämä ei tuota ongelmia. Ihmiset jotka eivät usko ovat selvästikin itse valinneet olla uskomatta. Ei kai niin kovapäistä ihmistä Jumalakaan viitsi pelastaa. Oman epäilyksentäyteisen uskonvaellukseni aikana olen kuitenkin huomannut, että tämä yksinkertaisesti ei ole totta. On ihmisiä, jotka eivät halua uskoa eivätkä usko Jumalaan. On ihmisiä, jotka eivät usko Jumalaan vaikka haluaisivat, sekä ihmisiä jotka uskovat Jumalaan vaikkeivät haluaisi. Lopuksi on tietenkin ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan. Tämä raamatunkohta jättää käsittelemättä täsmälleen yhden kategorian. Ihmiset, joilla ei ole uskon lahjaa, mutta jotka haluaisivat sen.
Tässä vaiheessa moni voi olla valmis sanomaan, että miten voi olla mahdollista, ettei joku usko. No minäpä kerron. Kun ei vaan usko. Se on Jumalan lahja ihmiselle, eikä ihminen voi sitä itse saada aikaan. Joku voi laittaa tämän uskon puutteen esimerkiksi liiallisen ajattelun piikkiin. No anteeksi kun ajattelen. Tällaisen on Jumala minusta tehnyt. Minun on edelleen vaikea uskoa, että Jumala loukkaantuu siitä, että ajattelen Häntä. En voi hyväksyä sellaista käsitystä, jossa asiat vain ovat jollain lailla, ja se pitää hyväksyä. Olen viimeiset viisi vuotta odottanut, että Jumala näyttäisi olemassaolonsa, esimerkiksi samalla tavalla kuin raamatussa Tuomakselle.
Tällä hetkellä vakaumukseni on, että JOS Jumala on olemassa, niin hän antoi ainoan poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Mielestäni olen silti kristitty.
Kannustan kaikkia lukijoita miettimään, mikä tekee ihmisestä kristityn. Onko sokea usko Jumalan olemassaoloon kristityn ehdoton ominaisuus? Mikä osa hyvillä teoilla on kristityn elämässä? Onko merkityksellisin asia elämää ohjaava toivo syntien anteeksisaamisesta? Kuinka paljon kristitty voi epäillä ja mitä? Päätän kirjoitukseni Jeesuksen sanoihin: “Autuaita ovat ne, jotka uskovat vaikka eivät näe.”
Itse olen omana aikanani törmännyt samaan ongelmaan, niinkuin varmasti moni muukin ajatteleva kristitty. Minulle kysymys on saanut vastauksen tahdosta. Tahdonko uskoa? Ja tämä nyt ei ole millään tavalla kysymys mihin kenenkään pitäisi ääneen vastata – se on vain jotain, mitä pitää sisällään; jotain, millä lähestyä Jumalaa. Omalla kohdallani tuo kysymys on se, mihin joudun vastaamaan aina, kun elämä heittää kierrepallon ja sitä tapahtuu melko usein. Jumala kestää kuitenkin kaikki meidän epäilyksemme, kaikki meidän syytöksemme ja ymmärtää meidän tunteemme ja vaikka minullakin olisi monia hyviä syitä luopua uskostani ja monesti olen sitä yrittänytkin olen kuitenkin aina päätynyt kysymykseen, mitä merkitystä millään on ilman pelastusta? Itse siis tahdon uskoa, koska vaihtoehto olisi täysin toivoton; mutta toki se ei ole vastaus kaikille – jokainen joutuu etsimään omansa. Minulle usko syntyy minulla tahtomisesta. Ei se ole helppoa, eikä sen sitä tarvitse ollakkaan.
Markus 9:24 ”Minä uskon; auta minun epäuskoani”
Tuomaan evankeliumissa opetuslapset kysyvät Jeesukselta, ”Milloin Jumalan valtakunta saapuu?” Jeesus vastasi heille, ”Se ei saavu odottamalla, eikä kyse ole siitä että voitaisiin sanoa ’sen olevan täällä’ tai ’sen olevan tuolla’. Pikemminkin Jumalan valtakunta on levittäytyneenä maan päälle, eivätkä ihmiset sitä näe.”
On hyvä ymmärtää, että muinaiset uskonnot ovat ajalta, jolloin ihmiset jäsensivät maailmaa pääasiallisesti tarinoiden avulla. Minulle kristittynä oleminen ei tarkoita uskon askeleen ottamista, vaan näiden ikiaikaisten viisauksien reflektointia hyvän elämän kontekstissa. Kieltämättä, länsimainen arvomaailma ja siten suuri osa hyvinvoinnistamme perustuu kristinuskon opetuksiin.
Näkisin, että ihmisen ja Jumalan suhde juontuu perimmiltään siihen, että olemme vain äärellisiä olentoja äärettömässä maailmankaikkeudessa. Todennäköisesti jo luolaihmiset käsittivät tämän katsellessaan tähtitaivasta ja kulttuurien kehittyessä opimme pukemaan tämän tragedian sanoiksi.
Taivaan ja helvetin ei tarvitse ajatella olevan jotain tuonpuoleista, jotta niille voi antaa merkityksen.
Eilen vieraiden kanssa kävimme läpi Raamatun kohtaa, jossa Jeesus kuolemansa käski yhtätoista opetuslapstaan menemään Galilean.
Siinä oli kohta, mitä en aiemmin ollut edes huomannut: ”ja muutamat heistä epäilivät”.
Se jäi todella puhuttelemaan itseäni sillä myös nuo epäilijät kulkivat muiden mukana. He saivat aivan saman tehtävän Jeesukselta. Hän ei siis asettanut epäilijöitä eri asemaan.
Se on minulle armoa