Missä sinulla menee raja, johon piirrät ylittämättömän viivan kun kohtaat Jumalan lapsia, Jeesuksen omia? Kulkeeko raja seurakunnan, herätysliikkeen tai yhteisön mukaan? Tai onko joku toinen, et siis sinä, vain eri mieltä sinulle tärkeässä asiassa ja siksi se toinen on todellakin ”niitä toisia”? Vai karsastatko heitä meistä, joilla on eri oppi, tapa ylistää tai muutoin ilmaista uskoaan?
Kenties sinulle käykin kaikki tuo, mutta joku loukkasi sinua ja hernekeppien metsä, josta voi tarvittaessa nenäänsä ammentaa, on nyt välissänne. Tai raja ja sen ylittämätön aita on vedetty johonkin muuhun kohti jostakin muusta syystä.
Tahdon oikeastaan kysyä: ”onko elämässäsi raja, mikä jakaa toiset kristityt, Jeesuksen seuraajat, ulos omilta kehiltäsi?” Siis pois kokonaan eikä vain vaikka työyhteydestä… Oma vastaukseni on monesti ollut valitettavan myöntävä. Ja ehkä juurikin siksi Paavalin sanat korinttilaisille saivat minut miettimään asiaa. Onko minulla oikeutta moiseen vai onko se vain omaa, itselle oikeutettua oikeutta?
Vai olenko toisia uskovia pois sulkiessani tekopyhä? Ei muuten, mutta siedänhän minä yleensä paljon enemmän huonoa käytöstä, erimielisyyttä, tapaa olla ja elää jne. uskosta osattomilta. Miksi siis ahtaudun välillä kovin kaksoisstandardin ahtaaseen panssariin omien veljieni ja siskojeni kanssa ja unohdan sen ainoan kriteerin tai sanoisinko kyltin, joka meidän katoillemme jätettiin, jotta meidät tunnistetaan – keskinäinen rakkaus.
Joskus se toki on juuri se läheisyys. Silloin myös sattuu usein helpoiten, mutta olisiko se monesti muulloin vain ylpeyttä?
—-
Ai niin! Ne Paavalin sanat olivat:
”Me puhumme teille avoimesti, korinttilaiset, sydämemme on avara, siinä on teille tilaa. Sen sijaan teidän sydämenne on ahdas.” 2 Kor 6: 11,12
Ja siellä Korintissa tuntui sattuvan ja tapahtuvan, ja kuitenkin Paavalin sydämessä oli tilaa heillekin.
Tekopyhä kaksoisstandardi
