Toisinaan kuulen ihmisiltä todistuksen valituista sanoista, joita heille on sanottu. Ensimmäisiä sanat ovat lohduttaneet. Toisia satuttaneet. Viimeksi mainittua meistä jokainen kohtaa liiaksikin, enkä itsekään sen kylvämiseltä ole välttynyt. Liian usein elämän varrella olen halunnut sanoa viimeisen sanan, vastata kärkevästi – ajatuksena ”luu kurkkuun ja nyt!” tai kieleni on ollut muutoin liian terävä. Eikä jälki niin toimiessani ole koskaan ollut kovinkaan kaunista. Koska sitä lajia on jokainen saanut osakseen, jätän sikseen yrityksen kuvailla sitä enempää. Sen sijaan kerron yhdestä sanasta, joka sai aikaan hyvää.
Kymmenen ikävuoden korvilla äiti lähetti minut kuin sadun Punahilkan viemään jotain ilahduttavaa sairaalle. Tosin mummon sijasta lähetyksen sai ukki, enkä totta puhuen ollut yhtä reipas lähtemään – olisihan pienellä pojalla ollut monta muuta mukavampaa kuin nähdä kipeitä ja elämänsä viime hetkiä käyviä vanhuksia. Matkaan kuitenkin lähdin ja lahja tavoitti saajansa, ja taisi siinä lähettikin saada mummon kaapista jotain hyvää kera mehun.
Pois lähtiessäni jostain syystä pysähdyin eteisessä. Käännyin hieman empien ja sanoin arasti usein kuulemani sanan. Sellaisen, joka ei tuntunut sopivan pienen pojan suuhun, vaan se kuului aikuisille ja vanhoille, jotka keskenään puhuivat Jumalasta. Hiljainen ”siunausta…” tavoitti kuitenkin kammarissa maanneen ukin korvat ja sydämen. Samassa vakavasti sairas ja matkasta väsynyt mies kampesi vuoteesta ylös, tavoitti minut ja rutisti syliinsä. Kyyneleet silmissä hän sanoi jo kauan halunneensa kuulla suustani tuon sanan. Lyhyesti hän siunaisi minut, hieman nolon lapsenlapsensa, ja kohta jo riensin matkoihini.
Vuodet ovat vierineet, mutta yhä edelleen muisto yhden sanan voimasta kulkee matkassani. Sitä muistellessani mietin, millainen todistuksemme Kristuksesta olisikaan, jos sanamme paljon useammin voisivat vahvistaa ja lohduttaa sekä nostaa ylös sairaita ja kaikkein heikoimpia meistä! En tiedä onko se myös sinun toiveesi ja rukouksesi, mutta minun se on.
Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisaitten kieli on lääke – Sananlaskut 12: 18
