Oletko joskus huomannut laulavasi seurakunnan tilaisuudessa jotakin, mihin et oikeastaan pysty samaistumaan? Tietenkin on yllättävän helppoa antaa ajatusten seilata jossakin aivan muualla kuin lyriikoissa, varsinkin jos meneillään oleva biisi ei kuulu niihin omiin suosikeihin tai jos huomio on kiinnittynyt esimerkiksi vastakkaista sukupuolta edustavaan ylistyksenjohtajaan. Lisäksi oma fiilis ei aina ole laulun sanojen mukainen. En kuitenkaan tarkoita näitä harmittomampia ilmiöitä. Entä jos suu laulaa iloisesti mukana, mutta sydän on samaan aikaan jo valmiina toimimaan täsmälleen päinvastaisella tavalla?
Sosiaalisena olentona ihminen on suurelta osin taipuvainen menemään porukan mukana, niin hyvässä kuin pahassakin. Ylistyksen laulaminen yhdessä on sosiaalisena ilmiönäkin toki selkeästi hyvästä päästä, mutta itse olen ainakin silloin tällöin tunnistanut ristiriidan yhtyessäni lauluun. Ongelma ei yleensä ole laulujen teologiassa, vaan tekopyhyydessä. Eikä tarkalleen ottaen laulujen itsensä tekopyhyydessä, vaan niiden laulajan – eli meikäläisen. Konkretisoin ajatustani muutamilla otteilla tutuista ylistyslauluista.
”Kätemme nyt kohotamme, Sinua me palvomme.” Harvoinpa nostan käsiäni tämän laulaessani. Ristiriita sanomisen ja tekemisen välille syntyy jo näin pienestä yksityiskohdasta, mutta ylistystilanteen sisäiseksi jäävänä ristiriitana se edustaa vain jäävuoren huippua.
”It will be my joy to say: Your will, Your way.” Olenko silti heti valittamassa Jumalalle, kun asiat eivät mene oman tahtoni mukaan? Mitäs tulikaan juuri pyydettyä?
”Sen kuulla kaikki saa, en häpeä julistaa.” No enpä varmasti häpeä, kun ympärilläni on pelkkiä uskovia. Mutta saavatko kaikki todella kuulla vai häpeänkö ehkä julistaa siellä, missä olen uskoni kanssa yksin eikä kukaan muu uskova näe?
”Sun oon kokonaan, Sulle elän vaan, oot kaikkeni.” Voisinpa todella sanoa koko sydämestäni näin myös jokaisessa arkielämäni hetkessä eikä pelkästään seurakunnassa. Mutta entä jos tekoni ja ajankäyttöni osoittavat hieman eri suuntaan?
Olen siis huolissani oman tekopyhyyteni lisäksi erityisesti siitä, että yhden asian sanomisesta ja vastakkaisen tekemisestä voi tulla seurakunnassa entistä normaalimpaa. Jos on aivan hyväksyttävää laulaa seurakunnassa sädekehä pään päällä jotakin, mitä ei arjessa kuvittelisikaan tekevänsä, voiko sama asenne siirtyä myös terveen opetuksen kuulemiseen? Jeesus saattaisi sanoa tähän: ”Joka kuulee nämä sanani, mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle”.
Vaikka ylistyslyriikatkaan eivät ole aina täysin ongelmattomia, laulujen sanojen muuttaminen tai ”vääristä” lauluista luopuminen ei ole ratkaisu varsinaiseen ongelmaan syvällä ihmisessä. Sen sijaan minun on muututtava sekä lakattava pettämästä itseäni ja muita. Totuus voi satuttaa mut valheeseen kuolee.
Entä se muutos? En tarkoita, että voisin laulaa ylistyslauluja vasta kyetessäni elämään niiden mukaan. Osa totuudessa elämistä ja ensimmäinen askel kohti todellista muutosta missä tahansa asiassa on juuri valheesta luopuminen ja omien virheiden tunnustaminen, mihin seurakunnankin tulisi suhtautua ymmärtäen ja tukien eikä tuomiten.
Jumala ei vaadi meitä muuttumaan voidaksemme tulla hänen luoksensa, vaan päinvastoin. Jos siis tunnistan itsessäni vaikkapa ei-totuudenmukaisen ”palavan kristityn kiiltokuvan” ylistäessäni, saan tuoda tekopyhyyteni valoon ja pyytää Jumalalta muutosta. Sen jälkeen taloni julkisivu ei ehkä näytä ulospäin niin hienolta, mutta ainakin se on rakennettu kalliolle. Eikä siinä vielä kaikki. Jos on joku, joka takuulla saa yhtyä ylistyslauluihin koko sydämestään, niin se joku on kyllä totuudessa elävä kristitty.
