Kun aloitin työni, otin tavakseni kulkea neljänteen kerrokseen hissillä. Tiesin ettei se ollut parasta kehoni kannalta. Rappuset olisivat ajaneet omaa ”kokonaisvaltaista asiaani” paremmin, mutta hissillä kulkeminen oli mukavaa ja vaivatonta, ja mitäpä ihminen ei noiden kahden eteen tekisi.
Aamulla siis kävelin aulaan, tervehdin muita ja odotin kiltisti hissin saapumista. Astuin sisään ja yritin ehtiä painamaan oman kerroksen nappia ennen muita kuin pikkupoika ikään! Ylös mentiin päivästä riippuen joko kanssamatkustajien kanssa small-talkkia harjoitellen tai varpaita tuijottaen. Alkuun kaikki sujui mallikkaasti, mutta pikku hiljaa ärsytys valtasi mieleni:
“Miksi ihmeessä ne, jotka menevät vain kolmanteen kerrokseen, änkevät samaan hissiin?! Voisivat kävellä, ja oikeat tarvitsijat pääsisivät kulkemaan nopeasti! Toiseen kerrokseen matkustavista puhumattakaan!!”
Minä siis totuin kulkemaan hissillä. Totuin samalla tavoin nopeasti kuin yleensä totumme mukaviin asioihin. Eikä tottumista haittaa edes tietoisuus, ettei asia edes ole hyväksi itselle. Ja kun tottuu, alkaa hyväksymään ja oikeuttamaan itselleen yhä enemmän. Sitä tulee sokeaksi ja saattaa lopulta paatua.
Pian työpisteeni siirtyi ensin kolmanteen kerrokseen ja lopulta toiseen. Kuljin edelleen hissillä eikä minua lainkaan vaivannut yläkertaan matkaavien odottelu hissin pysähdyttyä itseni takia. En tarvinnut pientä askelta paatumiseen, tarvitsin vain yhden pienen napin, joka sopi kuin malka silmään…
——-
”Älkää siis paaduttako sydäntänne…” (Hebr. 3: 8)
