Miten on teillä seurakunnassa? Otetaanko yhteyttä vain silloin, kun halutaan jotain tehtäväksi? Väsyykö riviseurakuntalainen nakitukseen — ja tiiminvetäjä ainaiseen nakitusrumbaan?
Jotenkin vapaaehtoiskulttuuri seurakunnissa on pielessä. Voin itse vastata myöntävästi yo. kysymyksiin, niin nakitettuna kuin nakittajana. Ja näin on, vaikka kuinka yritän palvella Herraa iloiten ja vastustaa tiiminvetäjänä kiusausta vain jaella nakkeja.
Mutta onko pakko, että tuntuu pahalta, kun pyydetään palvelemaan? Mieleeni nousee väistämättä, miltä tuntui kun jalkapalloilijana valmentaja pyysi avauskokoonpanoon. Tai miten paljon muusikot murehtivat, jos ’ei päästetä’ soittamaan. Pitkälti tämä on siis asennekysymys.
Oikeastaan asetelma on ihan inhimillisestikin toisin, kuin miltä tuntuu liiallisen nakituksen kokeneen näkökulmasta. Seurakunta ei voi pakottaa ketään hommiin, mutta voi estää. Koettu pakko ei ole siis asetettu ulkopuolelta, vaan on oma päätös: ei halua tuottaa pettymystä, haluaa auttaa, pelkää hirveitä ilman omaa panosta. Tunnistan nämä kaikki omassa ajattelussani.
Jumalan näkökulmasta asetelma on vielä erilaisempi. Lahjat on annettu käytettäviksi. Tämä maallinen elämä on harjoituskenttä — tai jumalanpalvelus harjoitus ja arki pelipäivä. Jos halutaan ”virittää lahjoja palaviksi”, niin pitääkin tehdä täysillä, vaatimustasoa nostaen. Ei tehdä vain mieliksi itselleen tai toisille, vaan suoraan Herralle. Jos Jeesus nakittaa, mitä vastataan? Ja tehdäänkö omien voimien äärirajoilla vai heikkoina Hänen voimallaan?
Vielä sananen tiiminvetäjänä: En minä halua kenenkään työpanosta — mutta johtajana minulla on vastuu opettaa Raamatun näkökulmaa ja auttaa toisia kasvamaan. Ja onhan johtajalla käytännön tason vastuu: järjestää tiimiläisille vuoroja. Johtajia tarvitaan tähän, kun ei tiimiläisiä vain ilmaannu sopivin määrin joka kerta palvelemaan. On vain kaikkien kannalta toimivampaa, että joku uhrautuu järjestämään vuorot. (Minusta tämä muuten on vaikein ja voimia vievin tehtävä johtajana — introverttina olisi helpompi ottaa kaikki vuorot itse.)
Jokainen meistä valuu välillä takaisin vääriin tapoihin palvella, ja se on huonoa meille, toisille ja Herran työlle. Jatkuvana tilanteena se johtaa loppuunpalamiseen. Jos olet nyt sellaisessa paikassa, viestini ei kohdistu sinuun. Hädän hetkellä oikeakin opetus voi tuntua syyllistämiseltä ja lyödyn lyömiseltä.
Mutta seurakunnissa tarvitaan tässä asiassa kurssikorjausta — kaikilta — ja siksi en voi olla hiljaa. Ylläpidetään opetusta oikeista tavoista koko ajan, ei vain silloin, kun joku on jo burnoutissa.
Tiimejä tarvitaan, vuoroja pitää jakaa ja tehdä. Muistetaan palvella tiimeissä ja johtajina Herraa, ei odottaen kiitosta ihmisiltä. Kun on vaikeaa, ei syytetä tiimiläisiä tai johtajaa, vaan pyydetään Herralta apua ja kestävyyttä. Rakennetaan toisiamme hyvillä sanoilla ja pienillä teoilla. Ja varataan aikaa varsinaisen homman lisäksi myös tiimin ja suhteiden rakentamiseen: kahvia nakkien kyytipojaksi.
Kuva: © Roman Stetsyk, Dreamstime.com
Hieno kirjotus steve. käy lukasemassa mun kirjotus kans 🙂