Yksinäisyys seurakunnassa

Jos olet yksinäinen, tiedät ettei se katso paikkaa: se tulee kutsumatta, haluamatta paljastaa itseänsä muille. Se on kuten Eput riimittelivät ”yksinäisyys lyö sanomatta nimeään.” Voit siis olla yksinäinen koulussa, sairaalassa, vanhainkodissa, kivun keskellä, seurassa, avioliitossa tai missä vain.

Voit olla yksinäinen myös seurakunnan keskellä, kuten itse olen ollut ja olen välillä edelleenkin. Luulen, että useimmiten yksinäisyys on sitä lajia, että ympärillä on ihmisiä​, elämää ja kuhinaa eikä itse pääse syystä tai toisesta mukaan – kaikki eivät siis kuulu siihen sankareiden joukkoon, jotka vetävät puoleensa ihmisiä, toimivat eri työmuodoissa ja mitä erilaisimmissa tehtävissä saaden siitä ihailua ja muuta inhimillistä glooria. Oma yksinäisyyteni on toista lajia, sillä olen niitä joista juuri kirjoitin: touhussa mukana, ideoimassa, kannustamassa ja rohkaisemassa toisia… Tehtäviä on aina ollut monenlaisia ja on vieläkin.

Eräänä päivänä kuitenkin huomasin ettei juuri kukaan koskaan soittanut kysyäkseen minua mukaansa ilman kirkollisia velvoitteita tai vain kysyäkseen kuulumisia – edes niistä toiminnoista, joissa olin mukana. No, en ole itsekään siinä hyvä, mutta silloisen burnoutin jälkimainingeissa tietoisuus siitä, että minua tervehdettiin vain kirkkoon tullessani ja kokouksen jälkeen ovien painuessa takanani kiinni seisoin jälleen yksin. Se johti minut syvään kriisiin, jossa meinasin jättää seurakunnan – mitä minä sellaisella, joka ei perusta minusta itsestäni vaikka puhuu lähimmäisen rakkaudesta! Eikä kaukana ollut katkeruus ja kapina Jumalaa kohtaan kuunnellessani silmät kosteina laulua ”Losing my religion”.

Edes harvat ystäväni eivät nähneet tilannetta, mutta heistä muutaman avulla pääsin lopulta alhosta. En voi kuitenkaan syyttää tapahtuneesta heitä tai ketään muutakaan seurakunnassa. Luulen kaiken johtuneen osin omista valinnoista ja yleisemmin toimintapainotteisesta kulttuurista. Jälkimmäinen saattaa olla joskus syynä myös siihen lajiin yksinäisyyttä kun et pääse mihinkään mukaan seurakunnan keskellä. Itse kulttuurin ja toiminnan juuri on kuitenkin hyvä: Erilaista toimintaa vaaditaan ja sitä pyritään järjestämään seurakuntalaisten tarpeiden ja elämäntilanteiden mukaan.

Toisinaan pääroolin kuitenkin saa salakavalasti itse toiminta ja sen pyörittäminen eikä metsää katselemalla nähdä puita. Ts. toiminta ja kaikki siihen kuuluva vie mukanaan ja peittää alleen ihmisen – siksi toiminta on toisille myös hyvä pakokeino. Olen myös mies, ja ilmeisesti me tyypillisesti elämme enemmän toiminnan kautta kuin naiset, joten kenties sekin on edesauttanut tilannetta. Tai sitten jatkuva mukana olo touhussa ja toimessa saa  ihmiset vain luulemaan, että hengaan samalla tavalla jatkuvasti muiden kanssa eivätkä he siksi osaa edes ajatella asiaa. En tiedä.
Oli yksinäisyytesi jotain edellä kuvattua tai peräti ns. Jobin yksinäisyyttä, jossa elämä on mennyt piloille ja ystävät, tuttavat ja kylän miehetkin kaikkoavat ympäriltä ja luonasi käyvät “lohduttavat” sinua sanoen sinussa olevan syytä ja syntiä… niin yksinäisyys lyö kipeää, eikä vähiten seurakunnassa. Silloin voi olla tahroja Raamatun lehdillä vaikka niitä ”sateeksi luulet”.

Kuten sanoin, kärsin asiasta edelleen ja toisinaan se yhä meinaa katkeroittaa mieleni. Tilanne on saanut minut ensinnäkin arvostamaan syvemmin niin ystävyyttä ja niitä harvoja hetkiä sekä ihmisiä, jotka ottavat yhteyttä. Se on saanut itsenikin yrittämään taistella asiain laitaa vastaan edes jotenkin pysähdyn kuuntelemaan mitä oikeasti kuuluu, yritän huomata uudet tulijat ja pidän kotimme ovet avoinna, jos joku joskus sattuu meillä päin kulkemaan. En osaa kovin hyvin mitään noista, mutta ehkä murtunut sydän minussa saa joskus auttaa jotakuta toista yksinäistä kulkijaa matkalla Isän kotiin.