Me kristityt voimme olla kovin päteviä teoriakristyttyjä. Sellaisia, jotka muistamme vähintään puoli Raamattua ulkoa, tiedämme miten kaiken kuuluisi olla ja pisimmällä meistä ovat he, joiden apologisen esteettinen eskatologia hallitsee ekumeenisia oppirakenteita niin että heikoimpia hirvittää. Tuossa hienoja sanoja vilisevässä lausehirviössä ei tietenkään ole mitään järkeä. Se on vain sanahelinää, mutta sellaisia mekin voimme olla. Tai vaihtoehtoisesti voimme kasvaa Kristuksen todelliseen tuntemiseen ja kulkea oikeaa elämää eläen Jeesuksen kanssa – Rohkeasti!
Mieti millä eväillä kaksitoista opetuslasta olisi lähtenyt valloittamaan maailmaa Kristukselle, jos ristin kuolema olisi jäänyt heille vain teorian tasolle. Kaikkeen siihen, mitä Jeesus heille etukäteen heille asiasta valoitti (mm. Mat. 20: 18). Vaikka heillä oli maailman paras opettaja, niin olisiko heidän kertomansa evankeliumi ollut valovoimaista ja elävää sekä omakohtaista ja koeteltua? Vai olisiko syntynyt vain uusi puolue tai lahko fariseusten ja kirjanoppineiden rinnalle väittelemään oikeassa olosta synagogien sisällä?
Vaikka itse olen taipuvainen edellisen kaltaiseen teoretisointiin ja nautin tavattomasti saadessani keskustella ja jopa väitellä teologiaa toisten kanssa, ei sanoma rististä ole teoriaa. Se on, tai sen tulisi olla elävää todellisuutta, ja vain silloin se saa aikaan sellaisen muutoksen kuten viime viikolla kirjoitin tapahtuneen ryövärin elämän viime hetkissä.
Sinulla ja minulla on siis vaihtoehto. Kun olemme lähteneet seuraamaan Jeesusta olemme kuten Israelin kansa Egyptistä lähtiessään. He eivät olleet mikään pyhäkoululauma sabattiretkellä. Ei, se oli kadoksissa ollutta Jumalaa ja omaa identiteettiään etsivä kansa, joka kohtasi kaikki kysymykset käytännössä. Kuten Leevi ”rukous – vähintä mitä voit tehdä” -blogitekstissään kirjoitti, ei niissä tilanteissa auttanut sanoa vain rukoilevansa hädässä olevan puolesta ja häipyä paikalta silloin kun monia kipeitä kohtaloita ja ratkaisuja oli vastassa. Ne tuli kohdata ja elää läpi oppien luottamaan Jumalaan. Ei meistäkään tule pyhimyksiä vaan saamme matkan varrella oppia käytännössä tuntemaan Jeesusta ja muuttua sisältä alkaen.
Meidän on siis uskallettava kulkea eteenpäin kuten Israel kulki ristin viitoittamalla tiellä. Muutoin vain kuiva pöly seuraa meitä kehdosta hautaan tukahduttaen pienimmänkin elämän pilkahduksen. Risti oli elävä todellisuus myös Israelin matkustaessa, sillä he itse muodostivat ristin keskelle erämaata 4 Moos. 2-4 ja 10: 14 -. Vaikka tie oli kovin kivikkoinen, risti vei lopulta koko kansan perille.
Kaikki tuo juutalaisille veljillemme tapahtunut oli tietenkin esikuvaa siitä mitä tapahtuu kristityn elämässä. Me kuljemme täällä milloin heikommin, milloin vahvemmin, mutta risti vie meidätkin perille. Jumalan armoa on, että voimme tehdä tuon matkan levosta käsin, sillä Kristus kulki koko tien edeltä. Ja sen tien huipentumana oli Via Dolorosan raskas matka kohti Golgataa, jolla tien viimeinen osuus kuljettiin tai sanoisinko: jolla Jeesus muodosti viimeisen sillan ihmisten ja Jumalan välille – ristillä.
