Vanhassa Carl Barksin sarjakuvaklassikossa Aku Ankka pääsee tietokilpailuun ja voittaa mahdollisuuden valita seteleillä täytetyn tynnyrin ja lasten kolmipyörän väliltä. Sekavan tilansa vuoksi hän valitsee rahojen sijasta kolmipyörän, ja lähtee ajamaan ”ilman päätä”. Tarinan vitsi tietenkin on epälooginen valinta, mutta saattoiko Akun ratkaisussa olla kristillisestä näkökulmasta katsottuna hyvätkin puolensa?
Ei ole mikään uutinen, että todella moni ihminen toivoo rikastumista. Raha nähdään esimerkiksi keinona parantaa elämää ja toteuttaa unelmia, ja harva lienee sitä mieltä, että varallisuutta voisi olla liikaa. On kuitenkin mielenkiintoista, että rikkaimmat ihmiset eivät välttämättä olekaan onnellisimpia – pikemminkin päinvastoin. Omaisuus voi tuoda mukanaan myös paljon ongelmia.
En tarkoita, että raha olisi itsessään pahaa. Paavali kirjoittaa Timoteukselle, että rahan himo on kaiken pahan alkujuuri – perimmäinen ongelma ei ole raha, vaan suhtautumisemme siihen. Ihmisen sydän kiinnittyy todella helposti omaisuuteen, jolloin siitä tulee elämää hallitseva epäjumala. Vaurautta ja hyvinvointia sekä toisaalta tuottavuutta ja kannattavuutta arvostavan nykyajan keskellä on helppoa tempautua mukaan mammonan perässä juoksemiseen. Kristityn näkökulmasta ei tällöin ole juuri väliä, pyrkiikö rahaa hankkimaan tietokilpailun, veikkauksen, pörssikeinottelun vai ruumiillisen työn avulla. Jos omaisuus on pääasia, asenne on joka tapauksessa väärä.
Toinen äärilaita on köyhyys, johon jopa joissakin kristillisissä piireissä tunnutaan suhtautuvan eräänlaisella ihailulla. Voi olla, että köyhissä maissa seurakunnat toimivat usein palavammin kuin täällä aineellisen hyvinvoinnin keskellä ja ihmiset ovat henkisellä tasolla tyytyväisempiä elämäänsä. On myös totta, että Jumala pitää omistaan huolen köyhyydenkin keskellä ja silloin Jumalaan kiinnittymisestä ja luottamisesta tulee tavallaan helpompaa kuin mammonan ympäröimänä. En silti näe köyhyyttä tavoitetilana, vaan omaisuuden kanssa toimiminen on pitkälti asennekysymys. Valtaosa maailman suurista ongelmista on tiukasti kytköksissä köyhyyteen, ja syynä köyhyyteen taas on rikkauden epätasainen jakautuminen – aineellista hyvää riittäisi kaikille, jos ihminen ei olisi itsekäs.
Kuinka kristityn siis tulisi suhtautua rahaan? Sananlaskuissa pohditaan asiaa fiksusti näin: ”Älä köyhyyttä, älä rikkautta minulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää, etten kylläisenä tulisi kieltäjäksi ja sanoisi: ”Kuka on Herra?” ja etten köyhtyneenä varastaisi ja rikkoisi Jumalani nimeä vastaan” (Snl. 30:8-9).
Alkuseurakunnassa taas omaisuus jaettiin tasaisesti, minkä voisi nähdä eräänlaisena ihannetilanteena. Kaikki maailman omaisuus kuuluu Jumalalle, me pidämme siitä vain huolta. Ei ole väärin olla rikas, mutta se, jota Jumala on siunannut aineellisesti, on kärjistetysti velvollinen siunaamaan muita saamallaan hyvällä.
Kaikesta päätellen uskovan on hyvä miettiä omaa suhdettaan omaisuuteen. Jos tiedostaa potentiaalisen rahanhimon omana heikkoutenaan, sitä tuskin kannattaa tietoisesti ruokkia. Oikean asenteen ja kolmipyörän kanssa kristitty voi olla maailmalle paljon suurempana siunauksena kuin väärän asenteen ja rahatynnyrin kanssa. Ilman päätä ei kuitenkaan kannata silloinkaan ajaa.
