Mitä tehdä kun kaikki seurakunnassa ei olekaan kivaa ja asiat ja kenties ihmisetkin tuntuvat monin tavoin hankalilta? Silloin kun huomio alkaa kiinnittyä huonoihin asioihin ja tämän päivän veljistä ja sisarista uhkaa tulla huomisen etäisiä sukulaisia?
Kun mietin itse näitä kysymyksiä ja vastaan rehellisesti, olematta itseäni pyhempi, joudun tunnustamaan elämässä olleen hetkiä, jolloin vastaus on ollut “pitäkää tunkkinne, vaihdan seurakuntaa tai ainakaan en tätä ovea enää avaa”. Tiedä sitten onko rohkeus pettänyt vai Jumala armahtanut kun tuon askeleen ottamisen sijaan olen saanut jäädä ja kasvaa muiden mukana. Ja jos jotakin olen vuosien varrella yrittänyt oppia niin sen, että ikävät ja vaikeat asiat tulee puhua ulos ja käsitellä. Sille on oltava tilaa vaikka korvat ja posket punoittaisivat.
Kaikessa puhumisessa voimme kuitenkin mennä ojasta allikkoon ja jäädä märehtimään asioita. Asiat vain vellovat ja pian napisemme ja syytämme muita omissa teltoissamme. Se on todellisuutta, missä eläen emme Psalmin kirjoittajan mukaan enää kuuntele Jumalan ääntä. Kun se tapahtuu olemme pahimmassa tapauksessa keskellä kapinaa…
Toinen tapa, yhtä luonnollinen kuin edellä kerrottu, on tuo “pitäkää tunkkinne!”, eli paeta paikalta. Oletko muuten huomannut kuinka juuri tätä vaihtoehtoa tarjottiin Moosekselle ja Aaronille Jumalan puolelta? Miten houkutteleva vaihtoehto sen on täytynyt ollakaan niissä tilanteissa! Mutta mitä Jeesus opettikaan rukouksesta: ”äläkä saata meitä kiusaukseen.”
Kolmanneksi jää se, mikä on kaikkein vaikeinta kun sisin kiehuu, tunteita on loukattu ja mieli tekee juosta pois: Taistella! Taistella koko seurakunnan puolesta. Kuten sanottua, se ei ole helppoa, mutta monesti vaikeus piilee enemmän omissa tunteissa kuin itse taistelussa. Taistelu itsessään on yksinkertaisesti sitä mitä Mooses ja Aaron tekivät: Heittäytyivät kasvoilleen Herran eteen ja rukoilivat!
Yhteen näistä Jumala meitä kutsuu:
Napise, pakene, taistele – valinta on sinun ja minun.
___
“Mutta Mooses ja Aaron heittäytyivät maahan kasvoilleen”
4. Moos 16:22
