Ajattele itsesi astumassa omaan makkariisi. Huokaiset mielessäsi ja haluat vain olla hetken omissa oloissa, poissa perheen arkisesta hälystä: Nuorempien sisarten ärsyttävästä kinuamisesta, vanhempien hääräilystä ja heidän “tee sitä ja tätä” -listoista. Haluat vain olla hiljaa ja purkaa orastavan ärsytyksen Jumalalle. Opithan jo pienenä kuinka puhuminen Hänelle auttoi monesti.
Katseesi osuu pöydällä lojuvaan puhelimeen. Ruutu vilkuttaa Instan, Facen, Snapchat’n ja WhatsApp’n täydeltä viestejä. Epäröit hetken, mutta hyppäät kuitenkin sängylle ja ristit kätesi.
Näyttö kuitenkin jatkaa vilkkumista ja sen valo tarttuu häiritsevästi verkkokalvosi laidalle. Mitä luulet? Kauanko luulet pystyväsi keskittymään siihen mihin aluksi aioit vai viekö pieni laite lopulta huomiosi?
Hyppää nyt tuosta ajatuksesta muutama tuhat vuotta taaksepäin, päivään jona Jeesus tyhjensi temppelin kaikesta häiritsevästä sanoen: ”Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.” Miten on oman sydämesi temppelin laita, kun menet hiljentymään ja rukoilemaan? Onko se hiljainen ja varattu ajalle Jumalan kanssa vai täynnä “kauppiaiden huutoa”, jotka tahtovat myydä mitä vain huomiosi hinnalla?
Kun siis menet omaan paikkaasi; huoneeseesi, kirkkoon, lenkkipolulle jne. puhumaan Jeesukselle, kannatko sinne mukanasi kireän ja ahtaan aikataulun rukoukselle, repun täynnä askareita tai kenties sen vilkkuvan kännykän? Viimeksi mainittu vie taatusti ainakin oman huomioni… Vai suljetko ovesi ja toimit kuten Jeesus sallimatta ”kenenkään kantaa tavaraa temppelialueen kautta.”
Onko tämä yleisin syy rukouksen epäonnistumiselle?
